Sunnuntaina oli varmaan "kesän" ensimmäinen oikeasti lämmin päivä. Tuuli kyllä oli taas koko päivän kaverina, mutta aurinko paisto lämpimästi iltaan asti. Poika jengi vietti päivää lepposasti kuorsaten laitumella, ponit omassa tarhassaan ja me lähimä käymään Auroran ja Lauran kanssa raveissa. En muista milloin olisin viimeksi käynyt. Edellis kerran olin hevosen hoitajana kyllä radan varrella, mikä sikseenkin toi oudon mielen kun nyt ei ollut hevosta, sai "vaan olla" ja seurata katsomosta käsin. Ei tarvinu varikon puolella juosta pää kolmantena jalkana hakemassa autosta kamppeita, valjastaa ja varustaa hevosta, lämmitellä, tai viilettää muutenkaan ympäriinsä. Fiilis oli tosi outo. Tosin, olihan se mukavaa ollakin vain ja tuijotella käsiohjelmaa ja hienoja hevosia.
Ensimmäisten monte hevosten näkeminen tuotti mulle tosi haikean olon.
Mahoton ikävä iski edesmennyttä ruunaa kohtaan. Olihan se semmosta
hienoa aikaa sen kanssa. Ei sitä taija koskaan unohtaa. Sitä hevosta,
ratoja, varikkoa, katoksella oottelua, jännitystä, kisojen jännittynyttä
mutta iloista ilmapiiriä, naurua, hevosten hirnahduksia, kavioiden
kopsetta ja jytinää. Oi ja voi, se oli sitä aikaa.
Raveihin kerettiin juuri passelisti ponilähtöä katsomaan, se oli kyllä vähän tarkotuskin että keretään. Mainioita pikku veijareita oli 14 kappaletta radalla kisailemassa. Ehkä mekin joskus hamaassa tulevaisuudessa Mailerin kanssa käydään kokeilemassa.
Ponilähdön voittaja Stenbackens Oliver
Antti veteli niin onnessaan sikeitä että se ihan kuorsasi, heilutteli jalkoja ja korviaan.
Pappa pyjamassa eiku...ötökkäloimessa ;D
Samaten teki kyllä naapurin vanhus Miska, Antin lähettyvillä kölli ja kuorsasi menemään.
Miska 24v naatiskellee.
Tanelikin nautti lämpimästä päivästä maaten.
Ja Taake piti vahtia ja torkkui seisten. Issikka ori oli laitumen toisella puolen syömässä.
Suomen kesä on kylmä. Maileri raasu ei pääse nauttiimaan kesästä kohta laisinkaan. Tuntuu että jatkuvasti saa olla varsaa pukemassa takkiin että sen voi ulos laittaa. Kauhea tuuli ihan joka päivä ja vettä tulee kuuroina myös lähes joka päivä. Toki ponien ulkoilua haittaa vielä sekin että rannassa tuulee vielä vähän enempi missä niiden tarha on. Vaan kun on tämä meän tontti tämmönen ettei sitä oikein muualle voi tehä, jos haluaa varsaa pitää tasasimmalla maalla. Mettäähän tässsä on vaikka kuinka kyllä, mutta sielä menee helposti nurin kun mättäitä on joka puolella.
On ainaki tyyppi loimiin tottunut heti pienestä. Lämpötilat ei meillä vieläkään varjossa "lämpimänäkään" päivänä ole noussut yli 12 asteen, siihen vielä jäätävä tuuli päälle ja vesikuurot on asteita varmaan alta 5. Ainakin ittestä tuntuu pihalla touhutessa että tukka lähtee päästä ja toppavaatteet sais kaivella takasin päälle. Hyihyi...
Mailerihan ei näistä ilmoista loppupeleissä välitä, se on takkinsa kanssa vallan tyytyväinen lapsi. Etuhampaatkin on puhjenneet suuhun ja niillä on nyt hirmu hyvä mussuttaa vähän lehtiä suoraan oksista, kuten äiti näyttää. Vihreää nurmeakin on helpompi nyhtää suoraan maasta nyt kun vielä viime viikolla rassu yritti sitäkin harrastaa pelkillä ikenillä.
Nyt kun hampit on suussa ollaan päästy meän ihmisten kanssa opiskelemaan sitä "oikeaa takasin rapsutusta", eikä sitä että saa nappaillla hihaan kiinni. Sehän on hirmu hauskaa! Ihmistollot ei vain tajua ja heti muka komentamassa ettei niin saa tehä, pyh. Ei vain ymmärrä pientä ponilasta, ei ei.
Mirasta on kuoriutunu mahoton vauhtiveikko tarhassa. Meinaako se nyt vallan päästä rantakuntoon tässä helteitä ootellessa, vai mitä lie sen päässä liikkuu. Mahoton revittely on tosiaan alkanu kuulua sen päivärutiineihin. Mailerin halutessa juosta tyytyy mamma vaan syömään ja kun varsa alkaa olla sen näköinen että kohta vois vaikka nukkua, alkaa Mira rallattaa tarhaa ympäri mahotonta pukkilaukkaa. Ja tottakai, Maileri perässä. Kyllä niitä on hauska seurata. Otin eilen taas videotaki siitä rumbasta, vaan kone teki tiltit illalla ja sen lataaminen meni ihan päin p:tä. Joten se saa jäädä oottelemaan varmaan uusia kuvattavia pätkiä, kun en laiskuuttani jaksanu sitä nyt aamulla väsätä uudelleen.
Tämmöstä täällä. Ruunat on saaneet nauttia laitumella olosta ja helpoista ratsasteluista. Ensi viikolla olis Taakella viimein se kiropraktikolla käynti. Mitähän muuta jännää me keksittäis, vielä on jonkunlaisia tunteja suunnitelmissa tälle kuulle. Heinäkuussa ruunat lähteekin kaikki kotoa ja mulle ei jää tänne kuin ponskit. Apua, mitähän teen koko heinäkuun sitten...
Oonan kanssa oli pitkästä aikaa puhetta meillä kyläilystä. Tietenkin suurin syy oli tulla katsomaan Maileri poikaa, mutta oli puheissa myös Taaken ratsastusta mikäli haluaisi kyytiin kiikkua sekä este"valkun" pitämisestä Auroralle ja Antille. Oonalla on niin helppo opettaa Antin kanssa esteillä, kun se tuntee hevosen läpikotaisin, onhan se hällä ollu ylläpidossa ja on itse kisaillut papan kanssa aikoinaan esteillä. Hauska viikonloppu oli siis tiedossa.
Mulla oli perjantaina Puoti päivä ja oltiin sovittu että näppään Oonan kyytiin kotia lähtiessä iltasella kun saan kaupan kiinni. Ensin hain Auroran kaverinsa tyköä ja sitten kaahattiin Oonaa hakemaan.
Ensinnä hoideltiin poneja jonka jälkhen haettiin ruunia tarhasta. Aukku lämppäilis Antin hyvin ja rauhallisesti sillä aikaa kun Oona ratsastaisi Taakea. Aluksi oli napit ruunan kanssa ihan hukassa, olihan siitä jo hetki aikaa kun O sitä on viimeksi ratsastanu. Joskus alku keväästä lumien aikaan. Taake ja Oonan Pablohan on kuitenki ihan eri napeilla toimivia hevosia ;)
Hetken kentän laidalla huuettuani Oonan käsistä, alkoi homma näyttää paremmalta ja Taake suostui kulkemaan oikein. Ruuna on niin tarkka käsistä. Ne ei saa valua yhtään taakse, jos valuu lysähtää Taakekin. Käden pitää " ajatella koko ajan eteen ". Kun kädet on oikeassa paikkaa, nousee ruunankin ryhti ja askel. Kun Oona malttoi pitää kätensä ylhäällä oli Taake tyytyväinen ja teki töitä kuten pyydettiin.
Satulan vaihdon myötä on Taaken laukannostoissa pukittelut loppuneet ja ollaan päästy tässä hommassa vähän etenemään. Ruunalta saa jo ihan hyvää laukka pätkää alle. Onhan siinä työtä vielä vaikka kuinka paljon. Verta, hikeä ja kyyneleitä, ei siitä mihinkään pääse vaan on niihin varauduttukin. Mutta silti pitää sanoa että on se ihme että tuo otus on menny tässä talven aikana eteenpäin, vaikka minun omasta mielestä oikeat treenit on ollu niin vähäsiä. Voimaa on tullu paljon lisää (ja paljon on saatava lisää, hiljaa hyvä tulee) ja se jaksaa tosi kivasti kantaa jo ratsastajan ja itsensä. Treeniätreeniä, toistan taas itteäni vain.
En mie vain ois koskaan uskonu että tämän ruunan kanssa päästään näinki pitkälle. Niin se vain on minut yllättäny positiivisesti useamman kerran. Kesän suunnitelmiin kuuluis viimein korkata ne koulukisat, ainaki ruunan jos ei minun. Tuskin raviohjelmaa kummempaa mutta jostain se on alotettava. Sekä esteille opiskelua myös luvassa Taaken kohalla.
Viikonlopun hevosteluun kuului meillä touhuilun lisäksi Oonan ja Pablon kuvaaminen Övertorneålla. Lauantaina aamupäivällä Oona ja Aurora ratsasteli ruunat meillä taas ja mie hilluin kameran kanssa jälleen kentän laidalla, yllätys yllätys. Sitten pakkailtiin kimpsut ja kampsut autoon ja suunnattiin keula kohti ruottia. Yli puolen välin mulle tuli outo olo ja kysyin tytöiltä tuliko kamera matkaan. Pikainen katsaus auton joka kolkka ja tulos; Ei. Jumankekka, olin unohtanu kameran kotia! Kuinka se voi olla mahollista, en ikinä unoha kameraa jos olen varta vasten kuvaus keikalle lähössä. Nooh, Volvo ympäri ja miljoonaa kotia kohti sitä hakemaan. Loppu hyvin kaikki hyvin, kamera löyty kotoa laukusta mihin oli pakattua. Se messiin ja taas tienpäälle. Viimein päästiin perille kaikkien kamppeitten kera.
Tallille kun päästiin kävi Oona kipinkapin aukasemassa varustekaapin ja toi meille Pablon kamat. Me kävimä Auroran kans hakemassa hevonen tarhasta ja aloima laittaan sitä kunttoon sillä välin kun Oona meni rakentamaan rataa kentälle. Tai lähinnä raahasi esteet niille paikoille mihin halusi ne ja me sitten kasattiin ne. :) Meikäläinen ei osaa mitään esteratoja rakentaa, olis yks jos toinenki askelväli mitä sattuu.
Hyvinhän ne loikki menemään ja ihan kivoja kuvia sain aikaseksi, vaikka aluksi oliki taas semmonen olo ettei kuvista tule yhtään mitään. En edes muista millon olen viimeksi kuvanu esteillä olevaa ratsukkoa. Pitäs vissiin alkaa käymään kuvailemassa useammin taas. Ettei ihan jämähä tänne puskaan näitä omia puskamopoja kuvaamaan.
