Mahdottoman karvainen ja pullea

Ponipoika! Maileria on käyty nyt viikon sisässä moikkaamassa pariinkin otteeseen. Ensin lauantaina kävimä juhlistämassa Miran ja Mailerin hoitajan synttäreitä ja maanantaina ajelin uudelleen Sinettään viemään Auroran yökyläilemään sinne. Maanantaina räpsittiin vähän jätkästä kuviakin. Se on kasvanu ihan mahottomasti. Korkeutta on tullut lisää ja leveyttä, sekä jätkä on alkanu ihan touhussaan vetemään heinää nassukkaan joten heinämahakin on löydettävissä jo. Ainakin syömisen jalon taidon on äiti pojalleen opettanut.

Mailerille piti viedä nyt isompi riimukin. Voih, meän pieni jätkä ei ole enään niin pieni. Ensimmäinen varsariimu on siis käynyt pieneksi. Shettisvarsa kokoinen riimu pääsi siis varastoon talteen ja tilalle kiikutettiin normaali varsa kokoinen riimu. Sillä mennäänkin varmasti jonkin aikaa, on nimittäin kasvuvaraa tässä kuitenkin.

Harjakin kasvanu monta senttiä, vain otsatukka on kiharalla =D

Mailerin karvaa kyljen valkean pilkun kohdalta.

Varsa karvakin on alkanu hiljalleen irtoamaan. Turvan ympäriltä ja silmien alle oli tullut jo jonkinmoiset tummat rinkulat. Jaloistakin oli vähän alkanut lähtemään. Kuviin ne vain ei oikein näkyneet. Maileri tutusteli kuvassa näkyvän pallonkin kanssa maanantaina. Mira oli sitä mieltä että tuota punaista paholaista juostaan karkuun sen mitä kintuista pääsee. Poikaa pallo ennemminkin kiinnosti kovasti muttakun mamma juoksi karkuun piti se pojankin päästellä karkuun. Ihan eri ilmeillä ne kuitenkin palloa kattelit, Mira näyttti siltä että se pallo vähintäänki syö hänet ja pikkupojan kun taas Mailerin ilme oli kovinkin kiinnostunut ja utelias ei yhtää pelokas.

Isopoika!

Kutitus iski.

7 viikkoinen jässikkä.

Lennokasta!

Yhtään laukkakuvaa en saanut aikaiseksi kuvattua. Maileri puotteli äitinsä rinnalla vaan oikein hienoa joustavaa ja lennokasta ravia. Mainio veijari siitä tulee. Miralle odotellaan vieläkin kiimaa saapuvaksi, vois se kyllä kiimailla jo pikapikaa että saisin ponit kotiin.

<3

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Lauantaina kävin ratsastelemassa Taaken ja Laura tuli tallikamuksi ja ratsasteli samalla ihanan Pablon. Hiivatti että mie olin aluksi ihan hukassa taas. Isolla kentällä, tasasella pohjalla mentäessä minusta tuntu aluksi etten osaa ratsastaa hevosta edes suoraan. Miten se voiki tuntua niin hankalalta? Kaikki avut ja ohjasotteetki oli ihan hukassa. Luojan kiitos Laura oli mukana, (ensimmäistä kertaa muuten ihan kameran takanaki! ;) ) ei olis meikäläisen sekoilusta tullu loppua jos ei välillä olisi neuvoja saanut. Jotenki olin niin hukassa, etten edes muista millon viimeksi ois niin ollu. Vaikka aina mie olen kyllä vähän hukassa...

Noo, hankalan alun jälkeen homma alkoikin sujua kun ensin sain taottua itelleni että nyt on kunnolla tilaa ratsastaa eikä tarvi varoa hevosen kans kaltevaa kulmaa tms hankalaa mitä meän pikkupellolla on kotona ollut. Nyt piti vain kaivaa itestä se rohkeus ja oikea asenne sinne selkään. Ne kun löysin ja sain taottua vielä lisäksi päähän että muistan käyttää kaikkia tarvittavia apua oikein niin Taake alkoi olla aika mukava ratsastaa. Laukat ruuna nosti tosi hyvin, mutta selässä keikkuva ei meinannu tähänkään millään päästä mukaan. Alku oli taas tosi hankala. Kun pääsin liikkeeseen mukaan, meni sekin huomattavasti helpommaksi ja sain aikaan ihan hyvääkin laukka pätkää. Taake on nykysin siinä mielessä aivan loistava opetushevonen, että sehän ei tee sitten tasan mitään jos ratsastaja ei tee selässä oikein. Jos piät ohjaa väärin, tai istut etukenossa selässä tai muuta vastaavaa, se heittää homman läskiksi. Mutta kun istunta on oikein ja ohjatki pysyy tuntumalla, tekee Taakekin oikein kunnolla töitä. Loisto ruuna, oppii tämmönen tuhannen tunariki taas käyttään oikeita lihaksia ja nimenomaan Ratsastamaan oikein! Kaikenkukkuraksi kun omaa vielä mahtavia ystäviä jotka neuvovat aina kun on tarpeen, Kiitos tytöille!

Tällä viikolla Oona on käymässä kesäloma reissulla joten hoidellaan Auroran ja Lauran kanssa ruunien iltatallitoimet ja liikuttamiset. Oonan isä on onneksi niin huippu tyyppi että se käy hoitelemassa ruunat aamusin, niin ei tartte aamusin tallille ajella tuota väliä.

Eilen ratsasteltiin maneesissa, olipa outoa olla taas seinien sisällä! Toi meikäläiselle taas hetkeksi omat haasteensa ratsastukseen alkutohinoissa, mutta nyt Taake oli kyllä helpompi ratsastaa. Tosin johtunee siitä että itsellä oli nyt paketti kasassa huomattavasti paremmin kuin lauantaina. Yritin reenailla harjotusravissa istumista samalla kun Laura ratsasteli Pabloa yhtä aikaa. Minun harjotukset meniki ihan kivasti, jospa sitä saa näistä omista hommistaan taas vähän kiinni! Meikäläinen niin tarvis ite säännöllistä huutoa, säännöllisin väliajoin. Ja me niin tarvima se kenttä kotia. Voi että mie jaksan sitä täällä toitottaa, mutta että te lukijat ole ainoita jotka siitä kuulee. Meinaan, on melkoinen "jankkaus" kotona käynnissä, voitte uskoa. :P

Rankemman reenin jälkeen on hyvä kylmäillä kinttuja. Kyllä huomaa muuten heti että hevonen on karsinassa asustelemassa. Koko pihatossa olo ajan ei ole Taaken takasten jännetupet keränneet nestettä kun se liikkuu lähes koko ajan. Nyt kun seisoskelee yöt boxissa, sen huomaa kyllä. Jännetupet on pienesti pullollaan koko ajan. Liikkeessä laskee hyvin kuivaksi mutta muuten on pientä nestettä. Ei se onneksi ole niin vaarallista, tarkempaa hoitoa vaan nyt, kotia tullessa pääsee taas pihattoon. Oikein kuraseen aikaan syksyllä kun pohja oli huono kävellä kotona, keräsi ne silloin päivänä, kahtena nestettä. Muuten ollaan vältytty tältä.

Luonas aina rauhoitun

Nuoruus ajat on menneet, keski-iän kriisitkin ohitettu. Vanha ruuna rakas ei enään jaksa ylläpitää lihaksistoaan niinkuin ennen. Aina ollut todella herkkä laihtumaan, todella vaikea saada lihomaan. Huono rehunkäyttökyky tullut tuliaisina matkakumppaniksi vuosien varrella huonoista oloista.

Viime vuosina laidun elämä on tuottanut tulosta ja rakas ruuna on koonnut itselleen massaa takaisin. Viime vuoden liikkunut paremmin kuin koskaan, viettänyt stressitöntä elämää kotona. Syksy ja talvi vielä hyvässä lihassa, nyt ei enään. Hammaskalusto vielä kunnossa, muutama kuukausi sitten tarkistettu ja hoidettu. Syö, syö ja syö. Rehumäärät olleet koko kevään kuin norsua ruokkisi, heinä uppoaa ja mahassa se näkyy. Ei muualla.

Mistä sitä tietää milloin tekee oikean päätöksen? Mistä tietää milloin on aika päästää rakkain ruuna, ystävä, terapeutti, elämän tärkein kumppani, vihreämmille niityille? Pitääkö odottaa että tulee kipuja? Pitääkö odottaa että rehu ei imeydy enään laisinkaan? Lihasten hiipuminen ja laihtuminen, vanha kuihtuu. Niin käy ihmisillekin vanhuuttaan. Voiko päästää pois vieläkun kaikki on hyvin? Jos haluaa suoda toiselle parhaimmat olot mitä voi ja toivoo sen olevan onnellinen? Mistä tietää onko se onnellinen? Onko itsekästä päästää pois, kun toisella on vielä hyvä olla? Vai onko se silloin itsekästä että odottaa yllättävään sairastumiseen tai muuhun tapaturmaan, että täytyy yhtäkkiä päättää tämän olleen tässä? Mistä sen tietää?

Mikä on oikein ja mikä on väärin? Itsekästä vai epäitsekästä? Tekeekö toisen elämälle kunniaa vai onko se ennemminkin loukkaus toisen elämää kohtaan? Joku sanoi että kyllä sen tietää. Kun aika on. Vaan mistä sen oikeasti tietää? Paljon on kysymyksiä mihin ei saa oikeaa vastausta kuin itseltään.

Lörppä korva..

Täytyy kuunnella sydäntä? Mutta jos sydän sanoo että toinen on täällä ikuisesti? Mitä se tarkoittaa. Täytyy pukata tunteet syrjään ja kuunnella järjen ääntä? Mutta mistä tietää milloin se järki on oikeassa ja sydän väärässä? Entä jos hetkeksi pukkaa ne tunteet syrjään, tekee päätöksen ja kuuntelee sitten tunteita uudelleen?

Hölmö :)

Paljon on mietittävää. Päätöksen haluaa kuitenkin tehdä toisen parhaaksi. Seitsemän vuotta yhteiseloa on jo meille paljon. En olisi ensimmäisestä päivästä hevosen omistajana uskonut että se elelee kanssani ainakin 7 vuotta. Ensimmäinen kesäkin oli kysymysmerkin alla Antin kohdalla. Jotenkin siitä selvittiin, voittajina.

Kaikki aikanaan, ei voi muutakaan.
Ota kaikki vastaan mitä tarjotaan.
Ei voi muistoja pyyhkii kokonaan,
vaan hitaasti ja hiljaa opit luopumaan.

Sä tulet luottamaan, vielä moneen tarinaan.

Kerta toisen jälkeen aina uudestaan,
kaikki aikanaan.

Katsotaan ja kuunnellaan. Ajan kanssa mietitään mitä tehdään. Seuraillaan miten rakas ruuna jaksaa päivästä toiseen. Sairauksia ei kuitenkaan ole ja fyysinen kunto on hyvä. Eli mitään hätää ei ole, kenelläkään. Pakko vain saada kirjoittaa, purkaa ajatuksia mitkä myllertää, kevään jo myllertäneet... Raskaiden mietintöjen päätteeksi vielä Antin ja Tanelin laidun kuvia tältä päivää.