Tarina

 Kuulin viime viikolla Tarinan vanhalta pariskunnalta, se kertoi heidän edesmenneestä hevosestaan. Heilläkin oli aikaa sitten ollut eläimiä ja nykyajan uudistuksien ja hinnan nousujen myötä joutuivat eläimet laittamaan pois. Toki oma ikäkin alkoi jo eläinten pidossa painamaan.

Pariskunta kyseli ensin multa omista hevosista ja niiden elämästä siihen asti kun mulle tulivat. Suomenhevosiako? No kun olisikin. Ai lämminverisiä, onko ne ravannu kilpaa joskus? Juu ovat kumpainenkin. Ja nyt ovat ratsastus käytössä? Juu näin on. Ihan kärryillä ajellaankin joskus mielenvirkistykseksi. Samaten ponin kanssa kärrytellään. Voi että, kuinka mukavaa. Meidän hevosella tytöt ratsasteli mutta sitä ei voinu ajaa ollenkaan. Se oli se meän vanha Jalo.

Siitä se tarina sitten lähtikin. Reilun tunnin kuuntelin kun vanhukset muistelivat heidän Jaloaan. Jalo oli suklaanruskea suomenhevonen. Se ostettiin aikahnaan omaan käyttöön mutta sitten selvisiki että se pelkäsi kärryjä niin eihän sillä voinu ajaa. Emäntä naurahti että; Kerrankin Jalo säikähti eikä keritty kärryjä edes perään laittamaan kun se ryntäsi valjaitten kanssa metsään ja oli net sinne jättäny. Onneksi ei mithän muuten käyny ja hevonen tuli ehjänä kotia, isäntä se vain sai ne valhjaat käyä hakemassa. Miten lie oli net riisunu. Niin Jalosta tuli sitte talon tyttöjen hevonen millä aina välillä rattastelthin.
Kävi sitä joskus kylän tytötki kokkeilemassa mutta niitä se tykkäsi juksata ja ylhensä jätti ne pellolle ja tuli syöhmään pihalta nurmea. Ei se kethän koskaan satuttanu, sano emäntä. Kiltti se oli ko mahoton, mutta huumoria siltä löyty.

Oli se tuon meän isännänki hevonen kyllä ei vain tyttöjen, emäntä muisteli. Silloin osallistu isäntäki muistahmaan. Jalo oli ko ihmisen mieli. Se tiesi aina aamulla että emäntä laittaa sille heinäsutin pihalle ja päästää hänetki tallista. Miehän kävin siihen aikhan päivä töissä muuallaki. Kotiako tulin niin Jalo hirnahti maitten toiselta puolen pelloilta ja juoksujalkaa tuli pihamaalle. Minun piti päästää se sisälle syöhmän ja nukkuhman. Vaikka tuo emäntä sitä koetti sisäle saaha iltasin niin eihän se sen mukhan lähteny, mutta ko mie tulin kothin niin äkkiä oli hoppu ruunalla sisäle.

Kaikkein mukavin minusta oli kuunnella ko vanhukset niin ilosin mielin kerto muisteloita heille tärkeästä ystävästä. Mietin kahvi pöyässä että aika lailla on erilaista tämä hevostelu nykysin ko ennen vanhan. Onhan se sanomattaki selvää. Voi kuinka sitä haluais vaikka päivän edes saaha ellää sitä vanhaa aikaa ko joka talossa oli hevonen. Oli se niin erilaista, hevonen oli ystävä ja työtoveri. Sitä tarvithin päivittäin.

Yllättävin seikka vanhusten muisteloissa Jalosta oli että ruuna ei ollut koskaan tarhassa. Sillä ei edes ollut tarhaa. Lamphaat ja vuohet heillä oli aina aitojen takana mutta hevoselle ei tarvittu aitaa. Eihän se omilta mailta koskaan mihinkään lähteny.

Kerran se säikähti pihalla jotaki ääntä ja säntäsi tuulispäänä methään. Silloin oli talvi ja kauheat hanget. Ylheensä se tuli kotia ko vähän huuteli nimellä, mutta nyt ei kuulunu eikä näkyny. Tuo isäntä sitä joutu sitte kelkalla lähteen hakehmaan että kerkeäis kotia ennen pimeätä. Emäntä muisti.
Isäntä siihen; Kyllä soli juossu ristiin rastiin mettää, mutta lopulta mie löysin sen. Sioin narun päithin ja niin se jolkotti tyytyväisenä kelkan perässä kotia. Ei sitä koskhan taluttaa tarvinu, ilmotti vain narula että nytte menhän kotia.

Toisella kertaa ko Jalo karkasi, se oliki sitte vuorokauen ympäri kaoksissa. Oli kauhea lumituisku ilma ja sitä ei pimeällä päästy enhän ettihmään. 30km päästä kyliltä oli aamulla soiteltu että onko hevonen hukassa. Sielä oli jäljet tienpäällä jokka meni methän takassiin toisesta kohtaa mistä oli tielle tulheet.
Meän Jalohan se siellä oli kulkenu. Ko saathin kotia se takassiin lähimä päivän valolla kattohmaan sen reittejä. Oli se monestaki kohtaa kääntyny kotia käsin mutta ei ollukhan ollu varma tulleeko siittä kohti kotia niin se oli pyörtäny omille jäljille takassin. Se oliki toinen ja viiminen kerta ko se koskhan lähti pihalta säikähtäneenä pois; Isäntä raatasi.

Siinä met vielä raatasimma jonku tovin pariskunnan kanssa Jalosta. Kyllähän hevonen pihassa pyssyy jos sillä ruokaa on tarjolla, mutta jos ei ole niin monesti ne lähtee sitä hakehman sitte. Ainaki minun kokemusten perusteella on saanu laukkoa hevosten perässä pitkin maita ja mantuja jos niiltä on ruoka loppu eikä lissää ole tuotu.

Jalon elämään oli mukava tutustua noinkin pikaisten muisteluiden perusteella. On se vain ollu niin eriaika silloin joskus. Koen että on Kunnia saaha kuulla näitä entisajan muisteluita ihmisiltä joilla hevonen on ollu tärkeänä ystävänä ja työtoverina. Olispa mahollista joskus jakaa moisia muisteloita omille lapsille. Vaikka onhan noita, erilaisia mutta kuitenkin jollain tavalla samanlaisia. Muistot on tärkeitä, hyvät ja ne vähän huonommatki. Rakentakkaa ittelle muistoja, ne on kullan arvoisia joskus kun vanhana olema kiikkus tuolissa. Mikhän ole niin hienoa ko muistella niitä itelle rakkaimpia asioita.

 Loppu kevennys; Meän karvapöllö Hyrrä, kävi tutustelemassa ulkoilmaan ja lumeen tänään.