Antin "tarina".

Joku toivoi postausta Antin "tarinasta". Ajattelin nyt tylsän iltani ajankuluksi yrittää kirjottaa siitä miten se mulle tuli ja missä kunnossa se oli, ja mitä on nykyisin.

2008 Keväällä etsiskelin netin ihmeellisestä maailmasta itselleni ylläpitoon hevosta, kesän ajaksi. Muutamia yhteydenottoja sainkin, joista sitten yksi lv-ori kuulosti mukavalta, vaikka ikää sillä jo olikin. Ori ei olisi kaukana kotikunnasta (40km), joten sitä olisi helppo käydä katsomassa. Ajankohta sovittiin parin päivän päähän. Seuraavana päivänä oriin omistaja kuitenkin soitteli mulle takasin päin ja puhui heillä olevan 13v ruunakin, jota voisin katsoa halutessani. Tottakai halusin, kunhan ensin katsottaisiin se ori.

27.5.2008, Antti ollut mulla n. kuukauden

Niinhän siinä kuitenkin kävi, että en tainnut koko oria paikassa edes nähdä, vaan minulle esiteltiin ensimmäisenä ruuna Antti. Ruuna näytti kivalta ja pieneltä ensinäkemältä, pihalla villaloimi päällä. Tosin eihän sitä silloin ajateltu =) Ruuna talliin ja käytävälle, sain harjatkin jotta voisin sen hoitaa ja nähdä miten käyttäytyy hoidettaessa.
Kilttihän se oli kuin mikä, niin pieni ja sievä päästään. Kunnes loimen otin pois, lievä järkytys iski päin näköä. Luiseva, lihakseton, likainen pitkässä hilseilevässä talvikarvassa oleva otus, mikä muistutti sitten enempi hirveä kuin hevosta.
Satula ja suitset kuskattiin minulle seuraavaksi, pitäisihän se koeratsastaa? Koko ajatus hirvitti minua, mutta en tohtinut sanoa sitä ääneen. Mietin vain kuinka tuo ruuna raukka varmaan kaatuu tuonne ojaan kun sen selkään kiikkuu, mutta jos sitten ihan käyntiä vain, kyllähän siinäkin tuntee miten se toimii ja liikkuu. Omistajan "neuvojen" mukaan kokeilin sitten tiellä muutaman askeleen raviakin, laukkaa en suostunut kokeilemaan, joten omistajan poika kävi laukkuuttamassa ruunaa pitkin tietä. "Hyvinhän se näky laukkaavan"; mietin.
"Koeratsastuksen" jälkeen hevonen vietiin talliin, purin sen varusteista, sama paskainen villaloimi laitettiin päälle ja hevonen ulos tarhaan.
Tässä kohtaa ruunaa jo kaupiteltiin mulle, kahvikupin merkeissä sisällä. Vaikka alunperin lähdin ylläpito oria katsomaan, jännästi muuttui ylläpito kaupitteluksi ja ori ruunaksi.
Ennen kotia lähtöä, lupailin mietiskellä yön yli ja ilmottaa seuraavana päivänä mitä tekisin.

29.5.2008, vielä hirveässä karvassa. Mutta vähän lihoneena.

Koko yön mietin tätä ruuna rassukkaa kotona, en saanut kunnolla nukutuksikaan, kun ruuna vain oli mielessä. Aamulla ilmoitin vanhemmilleni että otan sen hevosen, makso mitä makso mutta pois se on sieltä saatava.
Niinpä otin puhelimen käteen ja ilmoitin, hinnasta sovittiin ja myyjä toisi hevosen seuraavana maanantaina koululle ja he myös kengittäisivät sen.

Antti ja sen entinen tallikaveri, samalta omistajalta.
Antti "kuntoutunut" jo 2kk ajan.

Niinpä 21.4.2008 olin hevosen omistaja. Hevonen koululla, nimet papereissa ja postissa hippokseen. Koululla opettajat ja koulu"kaverit" kauhistelivat hevosen kuntoa, yhdeltä opettajalta sain onneksi neuvoja miten hevosta lähdettäisiin kuntouttamaan ja tehtiin ruokintasuunnitelmat yhdessä.

Silloin en edes tajunnut olevani hevosenomistaja, jotenki ei tuntunut siltä että omistin hevosen. Tai sitä ei vain ymmärtänyt, olin itse sairastanut masennuksen sinä talvena ja keväällä, luultavasti se sai minut päättämään hevosen ostosta kun näki toisen olevan huonossa kunnossa ja halusin sen pääsevän pois huonoista oloista, saavan kokea jotain parempaa edes hetken. Näkisihän sen jaksaisiko se jatkaa elämää, saavan elämänilon takaisin silmäkulmaan, vai kävisikö niin että syksyn tullen sen saisi laittaa pois ja kaikki olisi ollut "turhaa".

Kesällä 2008 vasta tajusin ruunan ollessa laitumella, että se on oikeasti saanut massaa päällensä. Rauhalliset pitkät käyntireissut on saaneet sen lihaksiston toimintaan ja nekin on vähän kasvaneet. Silloin ymmärsin vasta olevani Hevosen omistaja ja päätin että tuo hevonen elää pitkään, enkä luovu siitä vaikka mikä tulis. Ja kiertoon se ei lähde enään ikinä, tyköäni kun lähtee niin lähtee sitten viimeiselle reissulleen, sen olen sille luvannut ja se lupaus pitää.

Se vuosi oli niin hyvä kuin huonoki, talvella -08 Antti sairastu ja oli pari viikkoa melkein 40 asteen kuumeessa, kauheassa räkätauissa. Niin niistä kumminkin selvittiin.

Mutta pääasiassa; Antti on mitä parhain harrastehevonen, sen kanssa voi tehä ihan mitä vain ja ihan missä vain. Ruunalle kun käy kaikki.
Paljon olhaanki yhessä koettu.
 Antti on asunut täyshoitotalleilla, puolihoitotalleilla, kotona pihatossa, ravitallilla, ollut hetken ystävällä ylläpidossa, tarhannu yksin, kaverin kans, laumassa, juossu aikanaan raveissa, kisannu vähän koulua ja esteitä paljonkin, käyny maastoestekurssilla, pakittanu ojaan mistä piti nostaa rattorilla ylös ko upposi ja jumittui, toipunut flunssasta ja karseasta ruokatorven tukoksesta.

Hienoin kisaponi :>

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Minun Elämäni Hevonen.

Toista samanlaista ei ole, eikä tule olemaan, se on varma.

Antti auttoi minut masennuksen suosta ylös ja mie koen että autoin sen saamaan oman elämän ilon, pilkkeen silmä kulmaansa takaisin. Hyvällä, asiallisella hoidolla, rualla ja rakkaudella <3

Viimeinen paikka mihin se tyköäni lähtee, on se viimeinen paikka. Sen aika kun tulee, on varmaa että turboruuna on ikuisen levon ansainnut. Se on opettanut niin paljon mulle ja monelle muulle meän perheessä.
Äitini sanoja lainaten; "Jos ei olis Anttia, ei meillä välttämättä olis Kristaakaan enään."

Meän tarina on kestänyt jo 6 vuotta ja se jatkuu vielä, toivottavasti toiset 6 vuotta ainakin. Moni sanoi ettei ruuna eläis minun hoidolla saati sitten rahoilla, edes kuukautta. Hyvänä esimerkkinä oma mummo, joka sano näin ja nykyisin suuttuu mulle jos ruuna ei mene kesällä viikoksi pariksi hänen pellolle laitumelle. "Pitäähän mullakin joku raatikaveri olla kesäaamusin"-mummo.

Maailman hienoin Giant Condis; Antti, mantti, turbopappa, pappa, Mönttönen.