Luonas aina rauhoitun

Nuoruus ajat on menneet, keski-iän kriisitkin ohitettu. Vanha ruuna rakas ei enään jaksa ylläpitää lihaksistoaan niinkuin ennen. Aina ollut todella herkkä laihtumaan, todella vaikea saada lihomaan. Huono rehunkäyttökyky tullut tuliaisina matkakumppaniksi vuosien varrella huonoista oloista.

Viime vuosina laidun elämä on tuottanut tulosta ja rakas ruuna on koonnut itselleen massaa takaisin. Viime vuoden liikkunut paremmin kuin koskaan, viettänyt stressitöntä elämää kotona. Syksy ja talvi vielä hyvässä lihassa, nyt ei enään. Hammaskalusto vielä kunnossa, muutama kuukausi sitten tarkistettu ja hoidettu. Syö, syö ja syö. Rehumäärät olleet koko kevään kuin norsua ruokkisi, heinä uppoaa ja mahassa se näkyy. Ei muualla.

Mistä sitä tietää milloin tekee oikean päätöksen? Mistä tietää milloin on aika päästää rakkain ruuna, ystävä, terapeutti, elämän tärkein kumppani, vihreämmille niityille? Pitääkö odottaa että tulee kipuja? Pitääkö odottaa että rehu ei imeydy enään laisinkaan? Lihasten hiipuminen ja laihtuminen, vanha kuihtuu. Niin käy ihmisillekin vanhuuttaan. Voiko päästää pois vieläkun kaikki on hyvin? Jos haluaa suoda toiselle parhaimmat olot mitä voi ja toivoo sen olevan onnellinen? Mistä tietää onko se onnellinen? Onko itsekästä päästää pois, kun toisella on vielä hyvä olla? Vai onko se silloin itsekästä että odottaa yllättävään sairastumiseen tai muuhun tapaturmaan, että täytyy yhtäkkiä päättää tämän olleen tässä? Mistä sen tietää?

Mikä on oikein ja mikä on väärin? Itsekästä vai epäitsekästä? Tekeekö toisen elämälle kunniaa vai onko se ennemminkin loukkaus toisen elämää kohtaan? Joku sanoi että kyllä sen tietää. Kun aika on. Vaan mistä sen oikeasti tietää? Paljon on kysymyksiä mihin ei saa oikeaa vastausta kuin itseltään.

Lörppä korva..

Täytyy kuunnella sydäntä? Mutta jos sydän sanoo että toinen on täällä ikuisesti? Mitä se tarkoittaa. Täytyy pukata tunteet syrjään ja kuunnella järjen ääntä? Mutta mistä tietää milloin se järki on oikeassa ja sydän väärässä? Entä jos hetkeksi pukkaa ne tunteet syrjään, tekee päätöksen ja kuuntelee sitten tunteita uudelleen?

Hölmö :)

Paljon on mietittävää. Päätöksen haluaa kuitenkin tehdä toisen parhaaksi. Seitsemän vuotta yhteiseloa on jo meille paljon. En olisi ensimmäisestä päivästä hevosen omistajana uskonut että se elelee kanssani ainakin 7 vuotta. Ensimmäinen kesäkin oli kysymysmerkin alla Antin kohdalla. Jotenkin siitä selvittiin, voittajina.

Kaikki aikanaan, ei voi muutakaan.
Ota kaikki vastaan mitä tarjotaan.
Ei voi muistoja pyyhkii kokonaan,
vaan hitaasti ja hiljaa opit luopumaan.

Sä tulet luottamaan, vielä moneen tarinaan.

Kerta toisen jälkeen aina uudestaan,
kaikki aikanaan.

Katsotaan ja kuunnellaan. Ajan kanssa mietitään mitä tehdään. Seuraillaan miten rakas ruuna jaksaa päivästä toiseen. Sairauksia ei kuitenkaan ole ja fyysinen kunto on hyvä. Eli mitään hätää ei ole, kenelläkään. Pakko vain saada kirjoittaa, purkaa ajatuksia mitkä myllertää, kevään jo myllertäneet... Raskaiden mietintöjen päätteeksi vielä Antin ja Tanelin laidun kuvia tältä päivää.